Hankeen harsottua

Aika on rientänyt vauhkoontuneen villihevoslauman tavoin niin, että edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt kulua tovi. Tyystin ilmaan haihtuneena en toki ole ollut, vaan päinvastoin olen ollut hyvinkin aktiivinen instagramin puolella. Blogin oikeassa laidassa on linkki omaan instgramprofiiliini, johon olet tervetullut seuraamaan.

Loppuvuosi on mennyt aivan hurjaa vauhtia - jopa niinkin hurjaa, että yleensä laiskan etanan tavoin lyllyvä pimeä marraskuukin sujahti ohi silmieni, kuin kalalokki kauppatorilla, ruoka-annoksesi sen nokanpielessä kiikkuen.

Syyskuussa vietimme aivan ihanan loman Englannissa, jossa lämpö ja aurinko hellivät käsikädessä koko matkamme ajan. Ensimmäistä kertaa olimme ulkomailla matkalla lapsiperheenä ja se tuntui erittäin mahtalta! Simpukka oli mitä ihanteellisin matkakumppani mukautuen kaikkeen missä vain milloinkin matkasimme ♥

Vuokrasimme auton ja näimme matkamme aikana niin paljon kaunista, hämmästyttävää ja ihanaa. Mahtaisiko olla syytä ihan kuvapostaus tehdä reissusta?

Suomessa sää sen sijaan onkin ollut aivan toista maata oikeastaan siitä hetkestä saakka, kun maan kamaralle astuimme. Talvi on etenkin täällä etelässä jo tullut ja mennyt noin kymmeneen kertaan - milloin mahtaa se jäädä pidemmäksikin aikaa kylään? Instagramin puolella asiaa jo pohdinkin pari päivää takaperin:

Talvi. Se tulee, se menee.
Kiireellä kylään säntää,
mutta karkaa jos selkänsä kääntää.
Ovikelloa yllättäen soittaa,
huomiosi kiinnittää koittaa.
Vaan juuri kun oven avaa,
talvi jo muualla ravaa.

Levittää lumimaoton pihamaan päälle,
mutta siihen astuessasi,
vetää valkeuden jalkojesi alta.

Talvi, olisi tervetullut myös jäämään:
harsoittamaan hangen pimeyteen,
siivittämään sillaksi kevääseen

Tämän postauksen kuvat ovat parin viime viikon aikana otettuja. Niinä päivinä kun aurinko on näyttäytynyt, olen oitis kiitänyt kamerani kanssa sen kauneutta kuviin tallentamaan ♥

Mahtaako jouluaattona olla lunta maassa, mitä sinä luulet?

Pusikkohiippailua

Vietimme lauantaina ihanaa perheaikaa Helsingissä ja nyt ihan rasti seinään. Iso rasti. Hyvin iso rasti. Toki vielä mielellään vaaleanpunainen väriltään sellainen jos nyt valita saa.. (Ja siis iso, ettei vain epäselväksi jää..) Nimittäin! Voin tyytyväisenä taputtaa itseäni pehmeästi päälaelle, antaen siinä samantien räiskyvät aploditkin, sillä toteutin vihdoinkin yhden suunnitelman, joka on ollut tarkoituksena toteuttaa jo useamman vuoden: kävimme lauantaina perheen kanssa Helsingin Alppiruusupuistossa, monen vuoden "täytyisi joskus käydä siellä"-jahkailun jälkeen.

Toki, puistoonhan olisi voinut mennä jo pari viikkoa takaperin, jolloin kukkaloisto lienee olleen huipussaan, mutta ei nyt sentään olla liian ankaria itselle, kun kuitenkin siellä vihdoin tuli töppösteltyä. Monenkirjava kukkaloisto kuitenkin yhä koreili kauneudessaan, joten ei siinä muutamat rupsahtaneet ruusupuskat menoa haitanneet.. :)

Vaikka Helsingin alppiruusupuistosta on nähnyt lukemattomia kuvia, niin silti sitä kauneutta piti omiinkin kuviin ikuistaa 😍

Laitumen laidalla

Kuten jo yhdessä aikaisemmassa postauksessa mainitsin, nautin suuresti käydä tutkimassa aivan lähialueillakin sijaitsevia alueita, joissa ei ole tullut aiemmin käytyä ja tämä innostus valtaa erityisesti näin kesäaikaan (Aaa kesän lapsi mä ooooon.. ♪)

Maanantaina illalla kävimme ihanissa maalaismaisemissa ulkoilemassa koko perheen kanssa - eli miehen ja Sinjan, sekä Tahvon ja Maurin kanssa. Emme oikeastaan suunnitelleet sen tarkemmin mihin ajamme, pakkasimme vain itsemme autoon ja lähdimme ajamaan.

Ajoimme Iittalaan ja ihailimme häkellyttävän kauniita maalaismaisemia, kunnes tulimme Valkeakosken puolelle. Siellä sitten jalkauduimme ja tallustelimme ihanissa maisemissa auringon loistaessa, mies vaunuja työnnellen, minä lähes riemusta repeäviä, höyryveturin tavoin eteneviä nalleja talutellen (voisin vannoa, että käteni ovat sen venytyksen jäljiltä hieman pidemmät..)

Mikä parasta - reitiltä löytyi lehmiä! Lehmät olivat ensin kaukana laitumella, mutta riensivät melko pian luoksemme aidan luokse. Voi sitä ihanuutta, aurinko paistoi, kaunis peltomaisema ympärillä ja rivi toinen toistaan upeampia lehmiä edessä katselemassa! ♥

Ei ole ensimmäinen eikä suinkaan toinen tai edes kolmaskaan kerta, kun käymme ihailemassa kesällä lehmiä laitumella. Mutta silti tässäkin, kuten nykyään niin monessa pienen pienessäkin asiassa, on aivan uudenlainen vivahde, kun mukanamme on Sinja.

Pieni ihmisenalku, jolle kaikki kokemukset ovat uusia. Sinja sai maanantaina isin sylissä ihailla lehmiä - ja muun muassa vilkutella niille, kuten neiti nykyään vilkuttaa kaikelle.. :)

Koirankin talutus vaikuttaisi hurjan kivalta puuhalta, mutta se tuskin sujuisi vielä kovinkaan mallikkaasti - jospa siis vielä odotellaan muutama vuosi.. ;-)

Kotiinpaluu

Kesä on täällä! Vaikka virallisesti vielä kevätkuukaudessa eletäänkin, tunnen kesän kreettisesti olevan käsillä ja kesäpuuhastelut ovat läsnä arjessa. Kesän alkamisen myötä palaan bloggailun pariin.

Tämä kesä on meille hyvin erityislaatuista aikaa sikäli, että olemme ensimmäistä kesää lapsiperhe ja lapsi on mukana arjessa monessa asiassa. Sinja toki syntyi jo viime kesän loppupuolella, mutta kesäaika meni aivan pienen vauvan kanssa, joten vasta tänä kesänä seuranamme on ympäristöänsä aktiivisesti havaitseva pienokainen.

Yllä oleva kuva on aivan muutaman päivän takaa ja se on otettu puistossa Tampereella. Kävimme kesän ensimmäisellä piknik-reissulla ja kuinka erityiseltä se tuntuikaan, kun ensimmäistä kertaa puistopiknikillä meitä oli kahden aikuisen lisäksi myös yksi pieni, jolle kaikki on täysin uutta ja ihmeellistä.

Syömisen jälkeen kiertelimme puistoa ja ihastelimme sorsia, joita puistossa olevalta puiselta sillalta näki hyvin. Sinja kiinnitti jo huomiota sorsiin kovasti ja oli hyvin iloinen niiden vaakutuksesta. Kuinka onnellinen voikaan ihminen olla, ihan vain katsoessaan sitä pienen ihmisen iloa asioista, jotka ovat täysin uusia ja ihmeellisiä.

Onnen syvin olemus

Tällä viikolla tulee kuluneeksi jo kahdeksan kuukautta siitä, kun minusta tuli äiti ja miehestäni isä. Kun meistä tuli vanhemmat, kun meidän pieni syntyi ♥

Olen aina ollut äärettömän impulsiivinen ihminen, joka ryntää uusien asioiden kimppuun kuin se kuuluisa sika limppuun.

Lapsen saamista kuitenkin mietin todella syvimpiä sopukoita myöten, koska vaikka muuten "mutkumähaluun"-asenteella hypin asioihin vauhdin vimmalla, lapsi on jotain aivan muuta. Ei ole kyse enää omista haluista, vaan kokonaisen uuden ihmisen elämästä ja siitä millaiset eväät tälle on kykenevä antamaan taipaleelleen.

Kun syntyi päätös siitä, että ollaan valmiita olemaan vanhempia, olimme miehen kanssa olleet yhdessä 16 vuoden ajan. Ja kun pieni sitten viime vuonna syntyi, olimme olleet yhdessä 17 vuoden ajan. Ystäväpiirissä olemmekin vitsailleet, että hurjan hätäisesti alettiin lasta pukaamaan ihan ensihuumassa.. :)

Nämä kahdeksan kuukautta ovat olleet aivan erityislaatuisia. Mikä hienointa, tunnemme voimakkaasti, että pieni syntyi juuri oikeaan aikaan. Vaikka jo joitain vuosia aikaisemmin asiaa pyöriteltiin, niin oikea aika oli juuri nyt. Vuosia sitten olisin ollut vielä huomattavasti epävarmempi monessa asiassa mitä vauvan kanssa eteen tulee ja koen, etten olisi vielä ollut sellainen äiti kuin toivon lapsellani olevan. Toiset tuntevat olevansa valmiita vanhemmiksi huomattavasti nuorempina, minä en.

Ihana tyttömme on ilahduttanut elämäämme nyt siis lähes kahdeksan kuukauden ajan, mutta silti yhä vieläkin pysähdyn harva se päivä vain miettimään sitä tosiasiaa, että siinä hän on.


Pieni päiviemme ilostuttaja. Hän on olemassa, olemme todella onnekkaita kun hänet saimme. Lapsen saaminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys, joten jaksan tätä arvostaa suunnattomasti päivästä toiseen. Pyrin parhaani mukaan tämän muistamaan myös niinä hetkinä, kun hymyn sijasta tulee itkua ja kiukuttelua.. :)

Kun meistä kahdesta tuli kolme

Halki helteiden hurjien, läpi suven suloisen. Niiden ajan on saanut Hetkimaja viettää aikaa yksikseen, odotellen, milloin seuraavaksi saisi tekstiä osakseen. Ja kuten huomata saattaa, nyt se hetki on koittanut - aika istahtaa alas ja laskea sormet näppäimistölle.

Kuten aikaisemmissa postauksissa kerroin, esikoisellemme oli laskettu aika heinäkuussa. Raskausaika oli jännittävää odotusta ja etenkin kesäkuussa alkoi jo suorastaan odottamaan, että milloin pieni syntyy. Ja heinäkuussa hän myös syntyi, meidän ihana pieni tyttäremme! ♥

Kun vauva syntyi maailmaan, tuntui pitkän aikaa hämmentävältä se ihmeellinen tosiasia, että kyseessä tosiaan on oma lapsi. Meidän oma pieni. Niin pieni, mutta niin käsittämättömän suuren rakkauden tunteen nostava.

Ennen vauvaa syntymää ehti kuulla jos jonkinlaisia kertomuksia siitä mitä se elämä sitten onkaan, kun vauva tulee kotiin. Siinä missä yksi kertoo valtaisasta väsymyksestään ja sen aiheuttamista ennätyksellisen muhkeista silmäpusseistaan, toinen kertoo täydellisesti nukkuvasta lapsesta, joka käy ja kukkuu suorastaan ajatuksen vienolla voimalla.

Omat odotukseni itse vauva-ajasta olivat kohdallani lähinnä eri mahdollisuuksilla leikittelyjä, koska tiedostin alusta saakka sen, että vain aika näyttää millaista se juuri meillä tulee olemaan.

On itsestäänselvää, että niin vanhempia kuin vauvojakin on niin kovin erilaisia, että vain kaikki asiat yhdessä näyttävät sen, millä tavoin arki lähtee juuri omalla kohdalla rullaamaan uuden pienen kanssa.

Kun meillä on nyt pari kuukautta ehtinyt kulua, on huomannut vauvaelämän rullaavan melko mukavasti. Toki tutuiksi on tulleet niin yöheräämiset kuin valtaisa väsymyskin, mutta mieli on pysynyt hyvin virkeänä ja olemus onnellisena.

Niinäkin hetkinä kun nuokun sohvannurkassa päivällä puolinukuksissa, odottaen vain mahdollisuutta päästä nukkumaan, tunnen sen syvällä jossain asuvan onnentunteen, kun vain katson pienokaista. Mahdollisuudet nukkua käytän aina hyödyksi, olivat ne sitten päivällä vauvankin nukkuessa, tai iltasella miehen saapuessa töistä kotiin. Kun nukkuu niin jaksaa kummasti! :)

Vauva-arjen keskellä elämisen lisäksi olen jaksanut touhuta yhtä jos toistakin. Muun muassa sitkeä siivouskärpänen on päässyt puraisemaan niin napakasti, että on tullut siivottua nurkkia kellarista kyökkiin. Sisustuskärpänenkin taitaa alkaa pian hakemaan osumakohtaa, kuten se syksyllä tapaa tehdä.. sitä odotellessa, kun verhot vaihtuu lennosta ja muuta mukavaa.. :)

Toivottu toukokuu

Toukokuu. Itselleni kenties se kaikkein rakkain kuukausi koko vuodesta. Aika jolloin todella näkee luonnon heräävän henkiin ja alkavan nousemaan hiljalleen lumoavaan kukoistukseensa. Luonnonläheisen ihmisen paratiisi maan päällä.

Pitkin talvea jännitin sitä, joko vauvamahani on kevään kukoistuksessa siinä pisteessä, etten enää pääse pyllistelemään pientareilla kameran kanssa konttaillen, kaikkea kauneutta ikuistellen. Huoli oli kuitenkin turhaa ainakin sikäli, että vielä olen onnistunut oikein hyvin konttailemaan villiä luontoa (pieniä kukkanuppuja ja muuta yhtä villiä) vaanien.

Raskaus ylipäänsä on sujunut suorastaan häkellyttävän helposti. Viimeinen raskauskolmannes pyörähti tovi sitten käyntiin ja oloni on yhä mitä mainioin - tässä kohdin täytyy tietysti koputtaa kuuluvasti sitä kuuluisaa puuta. Masussa pyöriskelevä pienokainen on kuitenkin hyvin aktiivinen ja muistuttelee olemassaolostaan tuon tuostakin, joten en pääse ihan heti unohtamaan, että meidän pieni siellä majailee ♥

Elämänmuutoksen äärellä

Olen aina ollut niin sanottu mietiskelijäsielu, jolla tuntuu riittävän enemmän ajatuksia kuin pienessä kylässä yhteensä. Vaan viimeisimpien kuukausien aikana ajatuksia vasta onkin riittänyt, koska elämään tulossa suuri muutos: meille syntyy kesällä ensimmäinen lapsi ♥

Olemme miehen kanssa olleet yhdessä jo vuosia, mutta vasta viime vuonna konkretisoitui ajatus, joka aikaisemmin vain ohimennen leijaillut ohikiitävissä tuumailuissa: halu saada perhettä. Ja kun asia pian konkretisoitui, lapsi todellakin on tulossa, on se tuonut jo ennestäänkin mittaamattomien mietintöjen omaavaan mieleeni, suorastaan uskomattoman määrän uusia ajatuksia.

Tulevaa tuumaa kantilta jos kolmanneltakin, miettien mielessään mitä tuleva tullessaan tuokaan. Vaikka ajattelen tulevaa vauva- ja lapsiarkeamme uteliaan odottavaisesti, on se myös kuin hiipien hiuksia nostattanut - uusi ja näin iso asia jännittää, jopa pelottaakin, sillä onhan se meille täysin uutta. Meille, jotka olemme vuosia tottuneet olemaan kahden. Me kaksi ja maailma, muuttuu meiksi kolmeksi.

Ihme ja ihmetys. Se on läsnä päivittäin. Kun aamulla herää ja tuntee pontevat potkut masussaan. Kun syö kunnon aterian ja huomaa, kuinka pieni asukki vatsassa heräilee heilumaan. Samalla miettii, onko tämä oikeasti totta?

Ihme ja ihmetys ♥