Onnen syvin olemus

Tällä viikolla tulee kuluneeksi jo kahdeksan kuukautta siitä, kun minusta tuli äiti ja miehestäni isä. Kun meistä tuli vanhemmat, kun meidän pieni syntyi ♥

Olen aina ollut äärettömän impulsiivinen ihminen, joka ryntää uusien asioiden kimppuun kuin se kuuluisa sika limppuun.

Lapsen saamista kuitenkin mietin todella syvimpiä sopukoita myöten, koska vaikka muuten "mutkumähaluun"-asenteella hypin asioihin vauhdin vimmalla, lapsi on jotain aivan muuta. Ei ole kyse enää omista haluista, vaan kokonaisen uuden ihmisen elämästä ja siitä millaiset eväät tälle on kykenevä antamaan taipaleelleen.

Kun syntyi päätös siitä, että ollaan valmiita olemaan vanhempia, olimme miehen kanssa olleet yhdessä 16 vuoden ajan. Ja kun pieni sitten viime vuonna syntyi, olimme olleet yhdessä 17 vuoden ajan. Ystäväpiirissä olemmekin vitsailleet, että hurjan hätäisesti alettiin lasta pukaamaan ihan ensihuumassa.. :)

Nämä kahdeksan kuukautta ovat olleet aivan erityislaatuisia. Mikä hienointa, tunnemme voimakkaasti, että pieni syntyi juuri oikeaan aikaan. Vaikka jo joitain vuosia aikaisemmin asiaa pyöriteltiin, niin oikea aika oli juuri nyt. Vuosia sitten olisin ollut vielä huomattavasti epävarmempi monessa asiassa mitä vauvan kanssa eteen tulee ja koen, etten olisi vielä ollut sellainen äiti kuin toivon lapsellani olevan. Toiset tuntevat olevansa valmiita vanhemmiksi huomattavasti nuorempina, minä en.

Ihana tyttömme on ilahduttanut elämäämme nyt siis lähes kahdeksan kuukauden ajan, mutta silti yhä vieläkin pysähdyn harva se päivä vain miettimään sitä tosiasiaa, että siinä hän on.


Pieni päiviemme ilostuttaja. Hän on olemassa, olemme todella onnekkaita kun hänet saimme. Lapsen saaminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys, joten jaksan tätä arvostaa suunnattomasti päivästä toiseen. Pyrin parhaani mukaan tämän muistamaan myös niinä hetkinä, kun hymyn sijasta tulee itkua ja kiukuttelua.. :)