Hankeen harsottua

Aika on rientänyt vauhkoontuneen villihevoslauman tavoin niin, että edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt kulua tovi. Tyystin ilmaan haihtuneena en toki ole ollut, vaan päinvastoin olen ollut hyvinkin aktiivinen instagramin puolella. Blogin oikeassa laidassa on linkki omaan instgramprofiiliini, johon olet tervetullut seuraamaan.

Loppuvuosi on mennyt aivan hurjaa vauhtia - jopa niinkin hurjaa, että yleensä laiskan etanan tavoin lyllyvä pimeä marraskuukin sujahti ohi silmieni, kuin kalalokki kauppatorilla, ruoka-annoksesi sen nokanpielessä kiikkuen.

Syyskuussa vietimme aivan ihanan loman Englannissa, jossa lämpö ja aurinko hellivät käsikädessä koko matkamme ajan. Ensimmäistä kertaa olimme ulkomailla matkalla lapsiperheenä ja se tuntui erittäin mahtalta! Simpukka oli mitä ihanteellisin matkakumppani mukautuen kaikkeen missä vain milloinkin matkasimme ♥

Vuokrasimme auton ja näimme matkamme aikana niin paljon kaunista, hämmästyttävää ja ihanaa. Mahtaisiko olla syytä ihan kuvapostaus tehdä reissusta?

Suomessa sää sen sijaan onkin ollut aivan toista maata oikeastaan siitä hetkestä saakka, kun maan kamaralle astuimme. Talvi on etenkin täällä etelässä jo tullut ja mennyt noin kymmeneen kertaan - milloin mahtaa se jäädä pidemmäksikin aikaa kylään? Instagramin puolella asiaa jo pohdinkin pari päivää takaperin:

Talvi. Se tulee, se menee.
Kiireellä kylään säntää,
mutta karkaa jos selkänsä kääntää.
Ovikelloa yllättäen soittaa,
huomiosi kiinnittää koittaa.
Vaan juuri kun oven avaa,
talvi jo muualla ravaa.

Levittää lumimaoton pihamaan päälle,
mutta siihen astuessasi,
vetää valkeuden jalkojesi alta.

Talvi, olisi tervetullut myös jäämään:
harsoittamaan hangen pimeyteen,
siivittämään sillaksi kevääseen

Tämän postauksen kuvat ovat parin viime viikon aikana otettuja. Niinä päivinä kun aurinko on näyttäytynyt, olen oitis kiitänyt kamerani kanssa sen kauneutta kuviin tallentamaan ♥

Mahtaako jouluaattona olla lunta maassa, mitä sinä luulet?

Kirjatoukka ja kyläluuta

Joitain vuosia sitten, koin itseni hyvin erilaiseksi muihin verrattuna, ymmärtämättä tähän syytä. Tätä jatkui vuosikausia, käytännössä koko aikuisikäni. Kun ystävän kanssa vietetyn iloisen ja täynnä riemua olleen päivän jälkeen tuntui, kuin lasten ikioma Nukkumatti olisi pössäyttänyt pussillisen unihiekkaa päin kasvoja niin, että uinahti tuulentuiverruksessa sammuneen saunalyhdyn tavoin.

Tai kun olisi halunnut lähteä lempiartistinsa konserttiin, mutta ahdistui ajatuksesta ihmismerestä jossa tuntisi olevansa kahlaamassa kuin pieni silakka suurempien suomukylkien puristamana, äänen samalla täyttäen hermostoa kuin jatkuvasti ylitse täytettävää lasia, päätti mielummin jäädä kotiin. Tai jos lähtikin, tunsi sen jälkeen itsensä lähinnä oksalta toiseen verkkaiseen venyväksi, lihaksettomaksi laiskiaiseksi, joka on vielä muutamat linkouskerrat pyöräytetty pesukoneessa ja rutistettu lopulta  rutikuivaksi.

Siinä missä ystävät viikonloppuisin mielellään matkasivat isollakin porukalla juhlimaan, itse jäi mielummin kotiin, jossa sitten sukelsi kirjan tarinaan, tai lähti muutamaksi tunniksi metsään kävelemään koirien kanssa. Siellä täällä liikkuen, puut ja pensaat ympärillään, monia pieniä luonnon ihmeitä havainnoiden, tunsi itsensä omituisen onnelliseksi. Siinä täydellisessä rauhassa ja  hiljaisuudessa, yksin. Tai - koiran kanssa :)

Olen vasta viimeisinä vuosina ymmärtänyt sinällään niinkin yksinkertaisen asian, että olen erittäin voimakkaasti introvertti. Olisin luultavasti oivaltanut tämän aiemminkin, jos olisin ylipäänsä kuullut koko termistä jo vuosia aikaisemmin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, joten sen sijaan, että olisi ymmärtänyt olevansa normaali introvertti, kuten monet muutkin ihmiset maailmassa, tunsi olevansa vain hyvin poikkeava muihin läheisiin ihmisiin verrattuna.

Aivan alkujaan luulin introvertin olevan eräänlainen synonyymi hiljaiselle ja ujolle ihmiselle, olettaen näin ollen, etten todellakaan ole introvertti - olinhan aina ollut hyvinkin ulospäinsuuntautunut niin tutumpien kuin tuntemattomienkin parissa. Vaan introvertti onkin todellisuudessa jotain täysin muuta kuin se, onko hiljaista vai juttelevaisempaa sorttia, vaikka introvertteihin tiettävästi suuremmassa määrin mahtuu niitä, jotka etenkin suuressa ja/tai vieraassa porukassa ovat enimmäkseen hiljakseen.

Käytännössä ja helposti ymmärrettävästi voisi sanoa niin, että siinä missä ekstrovertti, saa energiaa itsensä ulkopuolisesta toiminnasta ja ihmisistä, intovertillä samat asiat vievät energian. Kyseessä on niinkin yksinkertainen asia, kuin puhdas biologia. Siinä missä introverttejä ihmisiä ohjaa parasympaattinen hermosto, ekstroverttejä ohjaa sympaattinen hermosto.

Meistä miehen kanssa jokseenkin erikoisen pariskunnan tekee se, että siinä missä itse olen hyvinkin introvertti, on mieheni päinvastoin ekstrovertti. Siinä missä itse rentoudun kotona katse kirjan koukeroihin syventyneenä, täysin yksikseni ja vain hiljaisuus ympärilläni, rentoutuu mieheni ystäviensä kanssa meluisassa kahvilassa sumppia siemaillen.

Olen usein kuullut puhuttavan, kuinka epäonnistumaan luotu yhdistelmä introvertti ja ekstrovertti on, mutta kerrassaan kiitettävästi olemme toisiamme 18 vuoden ajan katselleen ja toistemme "omituisuutta" opetelleet ;)

Lähellä kaunis

Olen viimeisimpien vuosien aikana, lähes huomaamattani, ottanut tavakseni käydä joka kesä paikoissa, joissa en ole aiemmin käynyt. Tällä en kuitenkaan tarkoita menolippua Mombasaan sen suuremmin, kuin kiitämistä muuallekaan maailman ääriin, vaan tutustumista toisinaan hyvinkin lähinurkilla oleviin kauniisiin paikkoihin, joissa ei vain ole tullut syystä tai toisesta aiemmin käytyä.

Toisinaan kun alkaa miettimään paikkaa jossa voisi käydä, huomaa katseensa kiipeävän lähialueen ylitse kuin ammuttuna ja siintävän matkojen päähän, sopivaa seutua silmäilemään. Tämä on ilmeisen yleistäkin, sillä olen monen ihmisen kuullut sanovan, että jokin paikka heidän asuinpaikallaan on heiltä itseltään näkemättä, vaikka muut ihmiset tulevat sitä katsomaan matkojen päästä.

Käydessäni pari päivää sitten Nurmijärvellä, tulin ensimmäistä kertaa vierailleeksi siellä sijaitsevalla Myllykoskella äitini ja Sinjan kanssa. Olen syntynyt ja kasvanut Nurmijärvellä, mutta siitä huolimatta ei tätä aluetta koskaan aikaisemmin ollut tullua nähtyä.

Kosken pauhu oli kaunista niin katsellen kuin kuunnellenkin. Aurinko paistoi lähestulkoon kirkkaalta taivaalta, saaden vellovan veden kukoistamaan kuohuissaan.

Kosken ympäristöstä lähtee metsään reittejä, joihin emme kuitenkaan lähteneet taivaltamaan, koska mukanani oli niin vauva kuin rattaatkin. Vaan kerrottuani miehelle kauniista paikasta ja reiteistä metsässä, pistimme jo korvan taakse idean reissusta, johon sisältyisi rattaiden sijasta kantoreppu.. :)

Hetkestä hiljalleen huomiseen

Olen elämässäni tullut hyvinkin konkreettisesti huomanneeksi, että mikäli jotain tiettyä asiaa odottaa pian tulevaksi, katse kiinteästi kaipuussaan, saattaa siinä samalla sivuuttaen kuluvan hetken täydellisesti ja tekee itselleen helposti niin kutsutun karhunpalveluksen. Toisin sanoen, mikäli unohtaa elää juuri nyt, huomisen kaipuussa kiinteästi kiinni, voi menettää yllättävän paljon.

Tällä ajatuksella mietin muun muassa vuodenaikoja. Tunnen monia ihmisiä, jotka inhoavat talvea hyvin voimakkaasti ja kertovat talven tuntuvan todella pitkältä, kun laskevat päiviä siihen, kun kesä koittaa. Vaan kuten on tapana sanoa, odottavan aika on pitkä ja tämä on mielestäni hyvinkin paikkansapitävä sanonta. Aika kesäänkin tuntuu huomattavasti pidemmältä, mikäli sitä odottaessaan korostaa itselleen kuluvan hetken karmeutta ja rastii epämiellyttäviä aikoja kalenteristaan, sitä seuraavia päiviä laskien.

Itse olen aina jollain tavoin pitänyt kaikista vuodenajoista, mutta joitain vuosia sitten huomasin, kuinka kevättalvi tuntui aina sitä pidemmältä, mitä voimakkaammin kesän kaukaiseen koittamiseen tuumailunsa tähtäsi. Siispä olen pyrkinyt siivittämään viimeiset talviset ajat piristävien puuhastelujen parissa - peräti kiinteästi kiinnittänyt mielessäni tietyt asiat juuri tälle vuodenajalle.

Yksi on kylpylän päiväkäynnit lähikaupungissa. Lilluminen lämpöisessä vedessä ja rentoutuminen höyrysaunan lempeässä lämmössä ovat asioita, joilla helposti nostan henkistä hyvinvointiani - oli sen lähtötaso millä korkeudella tahansa. Siispä aina jo silloin kun talven kylmät ja pimeät päivät koittavat, huomaan löytäväni suurta iloa ajasta, jolloin mielessäni koittaa "se ihana kylpylävuodenaika".

Tämä on luonnollisesti vain yksi esimerkki miellyttävien asioiden liittämisestä tiettyyn vuodenaikaan, koska miellyttävät asiat ovat yksilökohtaisia - se mikä yhdelle on miellyttävää puuhaa, ei suinkaan ole sitä jollekin toiselle. Pelkkä ajatuskin lämpöisessä "linnunmaidossa" lillumisesta tai harppomisesta läpi höyryisen huoneen voi olla jollekulle toiselle lähinnä piinaava painajainen.

Kaipuu seuraavaan vuodenaikaan on kuitenkin mielestäni hyvin luonnollista, vaikka nykyhetki ei harmaita hiuksia hulmauttaisikaan. Etenkin kun olemme jo lähempänä huhtikuun kuin maaliskuun alkua, siintää ajatuksensa jo suurella lämmöllä kevääseen kunnolla koittavaan.

Odottaa aikaa jolloin pienet versot alkavat nousemaan maasta aurinkoa kohti kurottaen ja putkahtavat kuorestaan puiden oksilla. Aikaan jolloin linnut saapuvat sirkutusten siivittämänä, ja jolloin värit voittavat harmauden ja maalaavat maisemaa moninaisuudellaan.

Kun pääsee hankkimaan ensimmäiset kesäkukat ja istuttamaan ne ilokseen. Ja nauttia sitten niiden värikylläisyydestä halki kesän - sikäli kuin kesä ei mene sateelta värjöttelemiseen neljän seinän sisällä.. :)




Niin, odotan. Kaipaan. Mutta ennen kaikkea tätä odotan ensi viikkoa, jälleen yhtä yhteistä koko perheen kylpyläreissua - ja siinä sivussa aina väkisinkin hieman naurahdan päivinä, jolloin lunta vain sitkeästi tulla tupruttaa, vaikka kevättä kaipaa.

Onnen syvin olemus

Tällä viikolla tulee kuluneeksi jo kahdeksan kuukautta siitä, kun minusta tuli äiti ja miehestäni isä. Kun meistä tuli vanhemmat, kun meidän pieni syntyi ♥

Olen aina ollut äärettömän impulsiivinen ihminen, joka ryntää uusien asioiden kimppuun kuin se kuuluisa sika limppuun.

Lapsen saamista kuitenkin mietin todella syvimpiä sopukoita myöten, koska vaikka muuten "mutkumähaluun"-asenteella hypin asioihin vauhdin vimmalla, lapsi on jotain aivan muuta. Ei ole kyse enää omista haluista, vaan kokonaisen uuden ihmisen elämästä ja siitä millaiset eväät tälle on kykenevä antamaan taipaleelleen.

Kun syntyi päätös siitä, että ollaan valmiita olemaan vanhempia, olimme miehen kanssa olleet yhdessä 16 vuoden ajan. Ja kun pieni sitten viime vuonna syntyi, olimme olleet yhdessä 17 vuoden ajan. Ystäväpiirissä olemmekin vitsailleet, että hurjan hätäisesti alettiin lasta pukaamaan ihan ensihuumassa.. :)

Nämä kahdeksan kuukautta ovat olleet aivan erityislaatuisia. Mikä hienointa, tunnemme voimakkaasti, että pieni syntyi juuri oikeaan aikaan. Vaikka jo joitain vuosia aikaisemmin asiaa pyöriteltiin, niin oikea aika oli juuri nyt. Vuosia sitten olisin ollut vielä huomattavasti epävarmempi monessa asiassa mitä vauvan kanssa eteen tulee ja koen, etten olisi vielä ollut sellainen äiti kuin toivon lapsellani olevan. Toiset tuntevat olevansa valmiita vanhemmiksi huomattavasti nuorempina, minä en.

Ihana tyttömme on ilahduttanut elämäämme nyt siis lähes kahdeksan kuukauden ajan, mutta silti yhä vieläkin pysähdyn harva se päivä vain miettimään sitä tosiasiaa, että siinä hän on.


Pieni päiviemme ilostuttaja. Hän on olemassa, olemme todella onnekkaita kun hänet saimme. Lapsen saaminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys, joten jaksan tätä arvostaa suunnattomasti päivästä toiseen. Pyrin parhaani mukaan tämän muistamaan myös niinä hetkinä, kun hymyn sijasta tulee itkua ja kiukuttelua.. :)

Hetkiä hiljaisuuden

Siinä missä toukokuu näytti kaiken parhaimpansa lämmöllä, auringolla ja hellepäivillään, on kesäkuu on näyttänyt niitä tuulisempia ja vilpoisempia puolia itsestään. Kesä on siitä huolimatta vahvasti läsnä - jos ei säiden suhteen aina ulkosalla, niin ainakin mieleni perukoilla.

Muutama viikko takaperin tein siivouksen saunassamme. Talomme viereisessä ulkorakennuksessa sijaitsevaa ja 60-luvulla rakennettua saunaamme voisi repsottavine rappauksineen kutsua "reippaasti rempallaan" olevaksi, joka kuitenkin uskollisesti tarjoaa muhevat löylyt.

Etenkin aina näin kesällä saan innostuksen lämmitellä saunaa tuon tuostakin ja kömpiä sen lauteille kesäiltojen kauneudessa, kuumista höyryistä nauttimaan. Vielä kun mukaan matkaan kantaa jääpalojen seassa, sulassa sovussa sihisevän limpparin, on hetki täydellinen :-)

Tässä iltana eräänä, kypsennettyäni ensin itseäni saunan löylyissä, astuin kotimme terassille, ihan vain katsellakseni ympärilleni. Asumme sen verran rauhallisella paikalla, että läsnä oli vain hiljaisuus, sekä ympäröivästä metsästä ja pienen matkan päässä olevalta järveltä kantautuvat lintujen äänet, jotka jatkuvat kesäisin läpi vuorokauden. Täydellinen hetki.

Elämänmuutoksen äärellä

Olen aina ollut niin sanottu mietiskelijäsielu, jolla tuntuu riittävän enemmän ajatuksia kuin pienessä kylässä yhteensä. Vaan viimeisimpien kuukausien aikana ajatuksia vasta onkin riittänyt, koska elämään tulossa suuri muutos: meille syntyy kesällä ensimmäinen lapsi ♥

Olemme miehen kanssa olleet yhdessä jo vuosia, mutta vasta viime vuonna konkretisoitui ajatus, joka aikaisemmin vain ohimennen leijaillut ohikiitävissä tuumailuissa: halu saada perhettä. Ja kun asia pian konkretisoitui, lapsi todellakin on tulossa, on se tuonut jo ennestäänkin mittaamattomien mietintöjen omaavaan mieleeni, suorastaan uskomattoman määrän uusia ajatuksia.

Tulevaa tuumaa kantilta jos kolmanneltakin, miettien mielessään mitä tuleva tullessaan tuokaan. Vaikka ajattelen tulevaa vauva- ja lapsiarkeamme uteliaan odottavaisesti, on se myös kuin hiipien hiuksia nostattanut - uusi ja näin iso asia jännittää, jopa pelottaakin, sillä onhan se meille täysin uutta. Meille, jotka olemme vuosia tottuneet olemaan kahden. Me kaksi ja maailma, muuttuu meiksi kolmeksi.

Ihme ja ihmetys. Se on läsnä päivittäin. Kun aamulla herää ja tuntee pontevat potkut masussaan. Kun syö kunnon aterian ja huomaa, kuinka pieni asukki vatsassa heräilee heilumaan. Samalla miettii, onko tämä oikeasti totta?

Ihme ja ihmetys ♥

Hetket elämässä

Tulen usein miettineeksi, kuinka pienistä asioista elämänilo loppuen lopuksi koostuu. Erityisesti viimeisimpien vuosien aikana olen sisäistänyt tämän toden teolla - hetkessä elämisen taidon ja kuinka aito onni siitä syntyy. Elämä ei ole sitten kun, elämä on tässä. Onni ei ole sitten kun, onni on nyt.

Kun elää tässä hetkessä ja ymmärtää sen merkityksen, kykenee myös vaikuttamaan siihen, kuinka sen kokee ja kuinka hyvinkin pienet asiat vaikuttavat sen kokemiseen. Elämä on tässä hetkessä, onnen löytyminen juuri tässä ja nyt.



Se, että elää tässä hetkessä ja arvostaa sitä, ei tietenkään poissulje haaveita. Haaveet ovat elämässä kantava voima, joissa voi aina halutessaan vierailla ja valita taipaleellaan polkuja, jotka vievät kenties aina hieman lähemmäs niitä. Vaan mielestäni avainasemassa onkin se, kummassa loppuen lopuksi voimakkaammin elää: hetkessä vai haaveissaan.

Tunnen itseni tänä päivänä onnellisemmaksi kuin koskaan ikinä ennen elämässäni. Syynä ei suinkaan ole se, että kaikki haaveeni olisivat käyneet toteen, tai olisin saanut kaiken sen mitä haluan saavuttaa, vaan olen oivaltanut hetkessä elämisen taidon. Elämä tuntuu äärettömän rikastuttavalta, kun huomaa pysähtyvänsä ohikiitäviin hetkiin ja olemalla niissä oikeasti läsnä koko mielellään ja ruumiillaan.



Elämäni ei ole täydellistä, elämäni ei ole vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla tanssahtelua. Kuitenkin sen sijaan, että keskittäisin herkeämätöntä huomiotani kaikkiin vikoihin ja puutteisiin, joille en todellisuudessa voi tässä hetkessä mitään, hyväksyn niiden olemassaolon osana kokonaisuutta ja voin sitten keskittää huomioni asioihin, jotka tuovat iloa ja tyytyväisyyttä.

Mitä enemmän pieniä, mutta sitäkin merkitsevimpiä, asioita etsii, sen paremmin niitä myös ajan kanssa oppii huomaamattaankin havaitsemaan ja sen myötä onnellisuuden tunne leviää kuin kerma kakun päälle.